Ympäri käydään, yhteen tullaan

Tämä piirileikki alkoi jo viisi vuotta sitten, kesällä 2020. Keräsin silloin omista alppiruusuistani ('Mikkeli') siitepölyä, jonka kuskasin äitini puutarhassa majailevan 'Haaga'-alppiruusun emeihin. Äitini keräsi aikanaan siemenet, kylvi ne ja hoiti taimia (melkein 60kpl) kevään 2021. Ensimmäiset yhdeksän tainta tulivat minulle näihin aikoihin kesällä 2021. Loput taimista tulivat saman vuoden syksyllä meidän kellariin talvehtimaan. Silloin oli talvetettavana yhteensä 55 alppiruusua, joista kaksi heikointa kuukahti talven aikana. Keväällä 2022 äitini vei omat taimensa takaisin. Kesän aikana suurin osa taimista pääsi maahan, omista taimistani muutama talvehti kellarissa vielä seuraavankin talven yli.

Nämä 12 alppiruusuntainta ovat olleet ennenkin ulkovarastomme rappusella.

Ensimmäinen talvi ulkona (22-23) oli alppiruusuntaimille suotuisa; minulla selvisivät talven yli kaikki eikä äidiltänikään kuollut kuin pari surkeinta rääpälettä. Seuraava talvi (23-24) sen sijaan oli haastava eikä viime talvikaan ollut mikään unelma. Minun yhdeksästä taimestani on enää neljä hengissä ja äidille jääneistä 46 taimesta kaksitoista. Vanhempani asuvat paikassa, jonka sateet yleensä kiertävät hyvin tehokkaasti, maakin on enemmän hiekkaa ja kiveä kuin kosteaa savimultaa eikä vapaita varjopaikkoja löydy. Se ei siis ole alppiruusuille sitä ihan mieluisinta ympäristöä, joten tässä vaiheessa päätettiin laittaa taimet reissaamaan takaisin tänne sateiden ja savisen mullan luvattuun maahan.

Minun isoin rinnallaan pienin äitini taimista. Ja nämä siis todella ovat samasta kylvöksestä!

Kuivat kesät eivät selvästi ole alppiruusuille mieleen, sillä äidiltäni tulleista taimista isoin oli tällä hetkellä samankokoinen kuin minun taimistani pienin. Saman taimierän korkeimmalla ja matalimmalla taas oli eroa vähän yli puoli metriä. Aika hurjaa! Vähän jo odotin, olisiko tuo isoin puska tehnyt tänä keväänä ensimmäisen kukkansa, mutta niin pullea kuin yksi latvasilmuista olikin, niin pelkkää lehteä se sitten kuitenkin pukkasi. Jospa ensi keväänä olisi ensimmäisiä kukkia. Taimet olisivat silloin viisivuotiaita ja jossain luki, että niin kauan menee kasvattaa alppiruusu siemenestä kukintakokoiseksi. Jännittäen sitä odotan.

Näistä seitsemästä joku oli täällä kasvaneita taimia, ehkä eturivissä jompi kumpi keskimmäisistä.

Siinäpä sitä olikin miettimistä, mihin kaikki taimet mahduttaisi. Onneksi tuli viime syksynä tuhottua ne syreenit tontin rajalta. Vaikka istutin tuijan, pikkujasmikkeen, yhden alppiruusun ja sormivaleangervonkin niiltä vapautuneeseen tilaan, niin oli siellä vielä lääniä kuudelle ylimääräiselle rodolle ainakin vähäksi aikaa. Loput lykin vähän sinne sun tänne missä nyt oli vähänkin tyhjää tilaa. Havu-rodomultaa näille ei nyt ollut tarjota, mutta osa sai katteeksi haketettuja pihdan ja kuusen oksia. Saavat luvan pärjätä ainakin siihen saakka, että näkee, millaisia kukkia ne tekevät. Vaikka taimet ovat jo selvinneet useammasta talvesta, niin saattaahan niistä vielä joku heittää henkensä matkan varrella.

Isoimman alppiruusun luona kukkii nyt kääpiöjapaninakileija (rodo kuvan ulkopuolella vasemmalla).

Toinen, tosin pienemmän, piirileikin läpikäynyt puska on pitsipihlaja (tai ehkä hubeinpihlaja, 'Kiinan pitsi' luki kuitenkin lajikkeena. En ole oikein päässyt selvyyteen, mikä puu on virallisesti). Istutin sen syksyllä 2021 aurinkopenkkiin talvenaraksi osoittautuneen mongolianvaahteran tilalle. Pahuksen vesimyyrä vain keksi kaivaa tunnelinsa juuri sinä talvena suoraan pihlajan juuripaakkuun eikä pihlaja meinannut herätä henkiin lainkaan. Siinä vaiheessa kun tuho paljastui, istutin puun ruukkuun ja se on asustellut siitä saakka kesät ruukussaan ulkona ja talvet kellarin suojissa. Kolme vuotta sillä siis meni toipua tuhosta mutta nyt se oli viimein valmis palaamaan takaisin maahan. Tai oli valmis tai ei, niin kellariin se ei enää ensi talvena mahdu. Juuripaakku ei ollut vielä ihan läpijuurtunut mutta hiusjuuria kuitenkin oli ympäri paakkua ja kasvuhaluja selvästi enemmän kuin aiempina kesinä.

Pihlajan uusi koti on pionimuurin takana.

Täysin entiseen paikkaansa pihlaja ei päässyt, sillä istutin siihen pari vuotta sitten keltaheisiangervon. Sen jälkeen rivissä taas on mustilanhortensia, josta näkyykin ihan pikkuisen kylkeä yllä olevan kuvan oikeassa reunassa. Hortensian jälkeen seuraavana on neljä pionia vähän limittäin ja punahattua, keltatörmäkukkaa ja syysasteria sun muuta niiden väleissä. Arvelin, että pihlaja voisi olla paremmin turvassa pionien takana, sillä vesimyyrän tunneleita ei ole toistaiseksi tullut kertaakaan niiden ohi tuolle puolelle aurinkopenkkiä. Tulppaanitkin ovat säilyneet siellä monta vuotta, vaikka kaksi pioneista on vielä aika pieniä. Vähän ahdas rakonen puulle tuolla oli mutta isotähtiputki, purppurapunalatva ja muutama oikein tiheä tulppaanimätäs kun tekivät vähän tilaa, mahtui puukin sekaan. Kuvassa näkyvä tukikeppi on se latvaa ylöspäin ohjaava kepakko, jonka laitoin puulle, kun se sinnikkäästi yritti kasvattaa latvaversoaan sivulle. Laitoin kuvan ottamisen jälkeen tukevammat kepakot varsinaisiksi tukiseipäiksi. Lehdetkään eivät lurpota, vaan ne kasvavat ihan luonnostaan noin rentoina.

Pihaantulosta näkyy ukkolaukkojen pallomeri ja tiukukärhö 'Arabellan' uusi tuki.

Pitsipihlajaa ei juurikaan näy laukkojen takaa, mutta sen latva tulee juuri naapurin lautasantennin oikealle puolelle. Kasvaessaan se siis tuo useammasta kohdasta katsottuna mukavasti näkösuojaa naapureihin päin. Toivottavasti se nyt viihtyy tuossa, ettei ole kaikki vaivannäkö mennyt ihan hukkaan. En ole vielä päättänyt, suojaanko puuta ensi talvena pakkaselta ja tuulelta. Talvella kadulta käy aika raaka viima pahimpiin aikoihin. Ehkä päätän suojaustoimenpiteistä syksyllä, jos näyttää siltä, että tulee puuvartisten tuleentumista häiritsevä lämmin ja sateinen syksy tai oikein kovia pakkasia ennen kunnon lumisuojaa. Loppuun muutama kukkainen yksityiskohta puutarhasta.

Aurinkopenkistä löytyi näin hemaiseva parivaljakko: lemmikki ja espanjansinililja.

Joulukuun lopun tuoksuherneiden testi-idätys kukkii nyt.

Superaikainen testikylvös alkaa lähennellä metrin korkeutta ja kuten kuvasta näkyy, ensimmäiset kukat ovat jo auenneet. Kukinta siis ainakin aikaistui mutta vielä pitää seurata sitä, jaksavatko nämä kukkia talven tuloon saakka vai loppuuko puhti kesken kesän. Maaliskuun lopussa normaaliin aikaan kylvetyt tuoksuherneet ovat noin 25-senttisiä nyt eivätkä todellakaan kuki vielä muutamaan viikkoon.

Luhtaesikko 'Alba' (ilmeisesti) aloittelee kukintaa.

Nimettömänä lajikkeena saamani luhtaesikko pääsi kukinnan vauhtiin harmillisesti sadepäiväksi. Suuret kukat korkeissa varsissa retkottavat varmasti nyt pitkin pituuttaan, kun sataa kaatamalla. Sen verran ennakoin tälle päivälle ennustettuja sateita, että kuvasin kasvit jo eilen illasta, kun niissä alkoi olla sen verran avonaisia kukkia, ettei tarvinnut tyytyä pariin yksittäiseen kukkaan. Käytävän toisella puolella oli vielä muutama siperianesikoksi epäilemäni esikon kukka auki, joten sainpa molemmat yhteiskuvaan.

Melkoinen kokoero luhtaesikolla ja mahdollisesti siperianesikon kukalla.

Pidän kummastakin esikosta todella paljon, vaikka juuri kukinta-aikaan osuva sade on valkoiselle esikkokaunottarelle yhtä iso kammotus kuin rankkasade parhaimpaan pioniaikaan. Onneksi kaikki nuput eivät ole vielä alkaneet aueta, niin ei mene ihan koko kukinta sateiden takia pieleen. Sade tekee sitä paitsi hyvää pitsipihlajalle ja alppiruusun taimille.